Tänään voin sanoa, että psykoosi ja kaikki sen tuomat vaikeudet olivat varmastikin parasta mitä minulle on tapahtunut.
Minulla oli aivan hyvä lapsuus pienessä kylässä, hyvä perhe, olen kolmen siskoksen sarjasta keskimmäinen. Turvallinen, niin taloudellisesti, fyysisesti, kuin voisi ajatella, että henkisestikin, ei minua kiusattu, ennemmin olin voimakas, jollain tavalla ainakin. Vastuun kantaja. Luokan parhaimpia numeroita. Opettajienkin suosiossa, tein aina kaiken niin kuin piti, innokkaastikin vielä. Mutta kaipasin jotain muutosta (oikeastaan olen sellaista jollain tasolla kaivannut aina), irtiottoa, ja päätin lähteä lukioon toiselle paikkakunnalle. Sieltä opiskelemaan diplomi-insinööriksi Tampereelle. Jonkinlainen illuusio normaalista perheestä ja itsestäni meni rikki, kun isäni teki itsemurhan toisen opiskeluvuoteni alussa. Isä oli aina tukenut minua erityisesti, ja varmaan menetin ison osan itsevarmuuttani. Muutoin selvisin tilanteesta hyvin, hyväksyin isän ratkaisun, vaikka eihän me siitä kovin paljoa puhuttu, muille tai keskenäänkään. Ja kyllähän se jotain jälkiä jätti, jonkinlaista häpeää ainakin. Suoritin opinnot tehokkaasti, toimien samalla kaikenlaisissa vastuutehtävissä. Valmistumisen jälkeen olin hyvän aikaa työtön, ja siihenkin liittyi häpeää. Ei lähipiirissä oikein ollut muita työttömiä. Monenlaisia töitä olen nyt kuitenkin tehnyt, ennen ja jälkeen lapsia, välissäkin. Aina väheksyin itseäni ja saavutuksiani, vaikkei muut sille tainnut syitä nähdäkään.
Syksyllä 2015 aloin tätä kaikkea pohtimaan, tekemiäni ratkaisuja, elämääni ylipäätään, millainen olisin jos… Kotona vauvan ja 3-vuotiaan kanssa. Uudella paikkakunnalla, melko yksin, kontrolli kodin hoidosta ja lasten kanssa toimeentulosta hiljalleen hiipuen. Kaikki mahdollinen ja mahdotonkin ahdisti, eikä mitään kuitenkaan saanut aikaan. Ilo oli kadonnut kokonaan, ja kaikenlaiset huolet täyttivät elämän. Erityisesti huoli 3-vuotiaan terveydestä, nukkumisesta ja kehityksestä. Mistä tulikin keskeinen teema kriisissäni, psykoosissa. En ollut itsekään juuri nukkunut. Luin erityisherkkyydestä ja se selitti elämääni, haasteitani, palasia loksahteli paikoilleen ja koin, että tästä alkaa parempi elämä. Kun taas samaan aikaan alkoi sattua kummallisia asioita, jotka ensin hiljaa huhuillen pistivät epäilemään mielenterveyttä. Ehkä tässä vaiheessa joku olisi jo mennyt hoitoon. Minä en sitten mennyt ollenkaan.
Ajatukset juoksivat miljoonaa, aistit olivat äärimmäisen herkät ja jonkinlaisia harhojakin tuottivat (koitin tehdä eroa yliherkän aistimuksen ja harha välille). Koin, että minulla on tärkeä tehtävä tässä maailmassa. Ajatukseni kävivät läpi ensin koko minun elämäni, tiedostetut ja tiedostamattomat, jonnekin alitajuntaan painuneet havainnot muodostivat erilaisia kokonaisuuksia, satoja syitä, satoja seurauksia, oivalluksia. Oivalluksia, joista osa oli varmasti itsestään selvyyksiä. Suuria oivalluksia ne olivat kuitenkin minun kannaltani. Ne korjasivat minun vääristyneitä ja haitallisia ajatusrakennelmia, toivat niitä pintaan ja tuhosivat, antoivat tietä uudelle. Näyttivät minulle mitä kaikkia virheitä olen tehnyt, ylipäänsä, ja omien lasteni kanssa. Syyllisyys oli kauheaa. Jossain vaiheessa ajatukset ylittivät omat rajani, tietoa tuntui tulevan, mihin tahansa ajatukseni suuntasinkin. Tieteelliseen uskoon perustuva maailmankuvani alkoi sortua, kun totesin, että pysyäkseni edes jossain määrin kasassa, minun oli vain pidettävä tapahtumia mahdollisena, sen sijaan, että olisin todennut olevani seonnut. Jotenkin selitin kaiken itselleni ihan periaatteessa luonnontieteisiin, biologiaan, fysiikkaan, perustuvilla asioilla, vähän laajennetulla järjellä ja logiikalla. Kuka sen sanoo mikä on mahdollista ja mikä ei? Mietin kuinka ihmeellisiä aisteja ja ominaisuuksia eläimilläkin on, ja ihmisiäkin on monenlaisia, olihan niitä shamaaneja, parantajia, näkijöitä. Entä Buddha(t)? Tai Jeesus! Olenko mieluummin sairas vai alanko uskoa omaan kokemukseeni, siihen, mihin on vuosituhansia uskottu? Vaikka kaikki oli enimmäkseen aivan kestämätöntä, sain itseni hetkittäin rauhoiteltua. Jotenkin ajattelin, että minulla on niin selkeät syyt ja ongelmat miksi olen tähän tilanteeseen tullut, ja nyt niitä pitää vain lähteä selvittämään. Ja tavallaan siinä kauhun ja tuskan keskellä, jotenkin se kaikki kuitenkin myös rauhoitti. Mikä mahtava potentiaali, meissä kaikissa!
mm. tällainen maisema toimi rauhoittajana, vakaa maaperä selän alla.
Tuo ensimmäinen jakso meni ohi noin viidessä päivässä. Suunnilleen siinä vaiheessa, kun lopulta todella sisäistin, että ongelmat ovat minussa, eivät pojassani. Tai minun ongelmani heijastuvat poikaani. Ja itseni parantaminen on avain pojankin ongelmiin. Kuukauden sulattelin tapahtumia kotona, ennen kuin minulle oli varattu aika psykoterapeutille. Olin todella herkillä vieläkin ja käynti jännitti valtavasti. Minusta tuntui, että läheiseni ja hoitotahot aivan varmasti ovat sitä mieltä, että olen vakavasti sairastunut (sukurasitettakin kun oli) ja minä taas olin pikkuhiljaa vakuuttunut siitä, että kyse oli jostain muusta, kyse oli mahdollisesti muillakin jostain muusta. Tästä psykoterapeutin tapaamisesta kaikki alkoi taas kuitenkin mennä alaspäin, vaikka terapeutti ihan hyvä olikin. Pelot täyttivät mieleni. Hallitsematonta ajatuksen juoksua, kummallisia aistimuksia, sattumuksia ja toisia hermostuttavia puheita aiheuttanut mega-ahdistus kotona pakotti hakeutumaan hoitoon, kun en muutakaan paikkaa keksinyt. Vajaan viikon lepäilyn, lääkityksen ja osastoelon tarkkailun jälkeen pääsin kotiin. Entistä varmempana siitä, että en nyt ollut saanut minulle sopivaa hoitoa tai apua, tukea, mitä olisin tarvinnut. Minulla oli kova tarve puhua kaikesta kokemastani, uusista ajatuksistani, oivalluksista, menneestä elämästäni, maailmasta, ilman, että joku koko ajan analysoi onko puheissani ”järkeä” ja mikä milloinkin on oire jostakin. Tällaista keskusteluseuraa en pitkään aikaan löytänyt, vaan hakeuduin kirjallisuuden pariin, mistä apua toki paljon löytyikin.
Kävin diagnosoitavana osastojakson jälkeen ja koin sen olevan äärimmäisen kuormittavaa, muutoin jaksoin jo paljon paremmin. Itseluottamukseni kasvoi hiljalleen. Tapahtumista puhuminen oli vaikeaa, kun kokonaisuuden kertomisessa menisi monta päivää. Ja siihen lisättynä vielä koko elämäntarinani kertominen! Tästä syystä on erityisen kummallista, että piti alle tunnissa aina selittää tilannetta ja tapahtumia eri ihmisille ja antaa heidän arvioida (koin myös olevani naurunalainen) minua kuulemansa ja ymmärtämänsä mukaan. Eihän se oikein ole mahdollista. Ulos tuli aina erilainen tarina. Ja oli raskasta, kun olisin vain kaivannut lepoa. Lepoa ilman sairastumisen aiheuttamaa ahdistusta (Ihmettelin, miksi ahdistunutta ihmistä ahdistellaan vielä lisää?). Lepoa, joka sittemmin on auttanut myös siinä, että itse löysin itsestäni paljon vastauksia ongelmiini. Diagnoosiksi tuli ohimenevä psykoottinen häiriö, bipolaaristakin harkittiin. Ajattelin, että skitso-alkuinen diagnoosi se olisi myös voinut olla, erityisesti jos olisin heti ensimmäisen psykoosin aikana tai jälkeen hoitoon päätynyt. Nyt ajattelen, ettei diagnoosilla ole mitään väliä (vaikkakin uskon, että joku pysyvä diagnoosi olisi aiheuttanut tielleni vielä paljon enemmän mutkia), muidenkaan diagnoosit eivät merkitse minulle mitään. Niiden ei myöskään pitäisi olla elinikäisiä. Paranemistarinoita on jo paljon! Lopetin lääkkeet parin kuukauden jälkeen itsenäisesti. Paljon haasteita sekin aiheutti, unettomuutta, uusiutumisen pelkoa, ahdistuksia. Niistä selvittiin, hiljalleen työstämällä. Ja iso kiitos kuuluu myös miehelleni, jota parempaa tukijaa (joka ei ole itse kokenut samaa) on vaikea kuvitella.
Aloin löytää kosketuspintaa kokemuksilleni ja koin myös itse olevani hyvinvoiva, itseasiassa paljon terveempi kuin ennen. En enää pelännyt olevani sairas, tai tulevani sairaaksi vaikka isoja alamäkiä kohtaisinkin. Löysin kauan hukassa olleet termin ”henkinen kasvu” elämääni. Löysin tapahtumille selityksiä: henkinen kriisi, henkisesti transformoivat kokemukset. Palasin intoa puhkuen, reilu puoli vuotta sairaalajakson jälkeen, vanhaan työpaikkaan, uuteen työtehtävään. Ajattelin, että olen siellä muutaman vuoden ja pohdiskelen mikä olisi uusi suunta. Vaikka työt ja arkikin sujui kaikin puolin oikein hyvin, alkoi kuitenkin jo aika pian näyttää siltä, että uudistunut Heidi, uudet arvot ja mullistunut maailmankuva, ei enää sovi siihen maailmaan (vaikka työkaverit ihania olivatkin). Koin valtavia sisäisiä ristiriitoja ja jättäydyin pois vuoden jälkeen, kun tuntui, etten vaan voi enää jatkaa terveenä. Nyt vielä vähän haen suuntaa, tai sitä miten tästä jatketaan. Ideoita ja ajatuksia on välillä liikaakin. Välillä ajattelen isosti. Välillä taas tuntuu, että ehkä minusta ei kuitenkaan ole enää mihinkään, vaikken sitä helpolla suostu uskomaan. Aika näyttää. Oman kokemuksen julkaisuun on ollut suuri polte ja tämä toiminta tuntuu erityisen tärkeältä. Tämä tarina on myös paljon näitä tuhatta sanaa laajempi.
Leave a Reply