Tänään voin sanoa, että psykoosi ja kaikki sen tuomat vaikeudet olivat varmastikin parasta mitä minulle on tapahtunut.
Minulla oli aivan hyvä lapsuus pienessä kylässä, hyvä perhe, olen kolmen siskoksen sarjasta keskimmäinen. Turvallinen, niin taloudellisesti, fyysisesti, kuin voisi ajatella, että henkisestikin, ei minua kiusattu, ennemmin olin voimakas, jollain tavalla ainakin. Vastuun kantaja. Luokan parhaimpia numeroita. Opettajienkin suosiossa, tein aina kaiken niin kuin piti, innokkaastikin vielä. Mutta kaipasin jotain muutosta (oikeastaan olen sellaista jollain tasolla kaivannut aina), irtiottoa, ja päätin lähteä lukioon toiselle paikkakunnalle. Sieltä opiskelemaan diplomi-insinööriksi Tampereelle. Jonkinlainen illuusio normaalista perheestä ja itsestäni meni rikki, kun isäni teki itsemurhan toisen opiskeluvuoteni alussa. Isä oli aina tukenut minua erityisesti, ja varmaan menetin ison osan itsevarmuuttani. Muutoin selvisin tilanteesta hyvin, hyväksyin isän ratkaisun, vaikka eihän me siitä kovin paljoa puhuttu, muille tai keskenäänkään. Ja kyllähän se jotain jälkiä jätti, jonkinlaista häpeää ainakin. Suoritin opinnot tehokkaasti, toimien samalla kaikenlaisissa vastuutehtävissä. Valmistumisen jälkeen olin hyvän aikaa työtön, ja siihenkin liittyi häpeää. Ei lähipiirissä oikein ollut muita työttömiä. Monenlaisia töitä olen nyt kuitenkin tehnyt, ennen ja jälkeen lapsia, välissäkin. Aina väheksyin itseäni ja saavutuksiani, vaikkei muut sille tainnut syitä nähdäkään.