Michael Pollan: Tuntematon mieli – Mitä uusi psykedeelien tutkimus opettaa

Yhteenvetoa ja pohdintaa kirjan luettuani. Kaikki mahdolliset asiavirheet ovat omiani.

Itselleni ehkä mielenkiintoisinta tässä kirjassa oli lepotilaverkoston käsite, sen rakenne ja toiminta yksilöllisen minuuden tunteemme säätelyssä. Tuo rakenne oli itselleni tuntematon, joten päätin hieman jäsentää ajatuksiani ja käsitystäni siitä, mikä on tuon aivojen rakenteen/toiminnan merkitys ihmisen tietoisuudelle ja miten muutokset sen toiminnassa vaikuttavat meihin.

Lepotilaverkosto on toisiinsa yhteydessä olevien aivorakenteiden kokonaisuus, jonka keskeiset osat ovat pihtipoimun taka-alue, etuotsalohkon aivokuoren keskiosat ja hippokampus. Se yhdistää tietyt aivokuoren osat syvemmällä aivoissa sijaitseviin, evoluution kannalta varhaisempiin, tunteisiin ja muistamiseen liittyviin rakenteisiin. Tutkimukset näyttävät osoittavan, että lepotilaverkosto on yhteydessä korkeampiin metakognitiivisiin toimintoihin kuten itsereflektioon, psyykkisiin projektioihin ja mielen teoriaan (kyky tunnistaa muiden ihmisten mielentiloja).

Verkoston tehtävä on siten yhdistää erillisiltä, melko autonomisesti toimivilta aivojen alueilta (mm. aistit, tunteet, ajattelu) saapuvaa informaatiota ja muodostaa niistä kullekin yksilölle ominainen kokonaiskuva. Tuota kuvaa määrittävät yksilön omien mieltymysten ja preferenssien lisäksi ihmisen yhteisön käsitykset ja normit, eli ”ulkoapäin opittu” materiaali. On havaittu, että pienillä lapsilla lepotilaverkosto ei vielä ole aktiivisessa toiminnassa, vaan se herää pikkuhiljaa, alkaen siten muodostaa lapsen käsitystä erillisenä, autonomisena, subjektiivisesti koettuna ja objektiivisesti havaittuna yksilönä.

Aivojen kuvantamistutkimuksissa on todettu, että lepotilaverkoston aktiivisuus korreloituu selvästi minuutemme ja sen menettämisen tai ylittämisen kokemuksiin. Kuten rakenteen nimikin viittaa, lepotilaverkosto on aktiivisimmillaan ollessamme lepotilassa, eli kun emme ole keskellä aktiivista toimintaa tai välitöntä aistihuomiota vaativaa tilannetta.

Kun ihminen on tällaisessa ei-aktiivisessa tilassa, hänen mielellään on taipumus vaellella ja assosioida melko vapaasti. Toisaalta tällaisessa tilanteessa tapahtuu myös hyvin paljon erilaista itsereflektiota, toisin sanoen pohdintaa koskien omaa itseä – kuka ja millainen olen, miksi koen asiat kuten koen, mitä tunteita ja ajatuksia erilaiset ihmiset ja tilanteet minussa herättävät jne. Tämä sekä tietoisesti että valtaosaltaan tiedostamatta. ”Minä” on kuitenkin tuon toiminnan selkeä keskus.

Lepotilaverkoston yksi tärkein tehtävä tuntuu olevan ihmisen oman minuuden määrittely sekä sen ylläpitäminen, eli muodostaa aikaan sidonnainen jatkumo ja käsitys siitä kuka tuo ”minä” on suhteessa menneeseen ja tulevaan. Se on tietynlaista aikamatkustusta, risteilyä menneen ja tulevan välillä, tavoitteenaan määrittää ja rajata tätä suhteellisen pysyväksi mieltämäämme käsitystä siitä ”kuka minä olen”. Verkosto toimii vertailemalla ja määrittelemällä paitsi ajan, myös paikan elementtien suhteen: subjekti – objekti, tämä – tuo, minä – toinen/muut.

Tehtävä helpottuu – tai urautuu – ajan myötä, kun kokemukset erilaisista tilanteista karttuvat. Verkoston tehtävänä on suodattaa ja verrata havaintoja aiempiin. Aistihavainnot, tunnekokemukset, ajatukset, reaktiot ja niiden seuraukset tallentuvat ja kerääntyvät vähin erin muistipankkiimme ja helpottavat tulevaisuudessa muodostamaan mahdollisimman vähällä energialla mahdollisimman tehokkaaksi ja toimivaksi havaitun mallin toiminnallemme ja ajattelullemme.

Kaiken kaikkiaan käsitys, minkä itse muodostin lepotilaverkoston roolista, on toimia kuin minuuden kognitiivisena kapellimestarina, tai itsereflektioon kykenevänä ”autopilottina”, joka pitkälti muodostaa kokemustemme laadun ja suunnan suodattamalla, ohjaamalla, määrittelemällä useilta eri aivoalueilta saapuvaa, lävitseen kulkevaa informaatiota. Siten se pitkälti ohjaa valintojamme ja toimintaamme kunkin ”minän” totuttujen kaavojen mukaisesti.

***

Kun aivojen kuvantamismenetelmillä tutkittiin kokeneita meditaation harjoittajia meditaation aikana, havaittiin lepotilaverkoston aktiivisuuden vähenevän merkittävästi. Kun koehenkilö saavutti tilan, jossa koki minänsä haihtuvan pois/ sulautuvan ykseystietoisuuden tai ei-duaaliseen tilaan, lepotilaverkosto vaikutti ”sammuvan”.

Tutkijat havaitsivat, että tuo sama vaikutus – lepotilaverkoston toiminnan vaimeneminen tai sammuminen – oli nähtävissä ihmisillä, joiden aivoja tutkittiin heidän ollessaan psykedeelisten aineiden vaikutuksen alaisina (useat erilliset tutkimukset psilosybiinin ja LSD:n vaikutuksista). Tämä yllätti heidät, sillä lähtöhypoteesina oli ollut oletus verkoston toiminnan aktivoitumisesta. Koehenkilöiden kokemukset minätietoisuuden eri asteisesta hälvenemisestä (erilaisista vapaan assosiaation tiloista täydelliseen minättömyyteen/kosmisen minuuden kokemukseen), korreloi jälleen lepotilaverkoston aktiivisuuteen. Yksilöllisen minuuden kokemus hävisi kokonaan lepotilaverkoston aktiivisuuden ollessa minimissä.

Kummassakaan tapauksessa (meditointi, psykedeelit) minuuden kokemuksen häviäminen ei aiheuttanut tietoisuuden kokemuksen häviämistä – se vain muuttui toisenlaiseksi, laajemmaksi, kaikkialla läsnä olevan tietoisuuden kokemukseksi.

Aiheesta ei ole saatavilla vielä laajempaa tutkimustietoa muiden menetelmien tai kokemusten osalta, mutta hypoteesina tietoisuuden jatkotutkimuksen suhteen esitettiin – mielestäni varsin uskottavasti – että esimerkiksi kuolemanlähikokemusten, tietynlaisen hengitystyöskentelyn tai vaikkapa luovassa tilassa saavutettujen ”flow”-kokemusten kohdalla saatettaisiin päätyä varsin samansuuntaisiin tuloksiin. Mielikuva, joka oli mielestäni erittäin osuva kuvatessaan lepotilaverkoston toimintaa sekä sen ”nollausta” oli seuraavanlainen:

Kuvittele mielessäsi talvinen maisema, jossa on suuri paksuluminen kumpare. Mäenlaskijat lähtevät pulkillaan laskemaan mäkeä ja pian on rinteeseen ilmestynyt muutamia selkeämpiä ratoja ja uomia. Seuraavat pulkkailijat mitä todennäköisimmin käyttävät näitä jo muodostuneita uria ja vaikka yrittäisivätkin laskea vierestä, hyvin helposti, hienoisellakin kallistuksella ajautuvat takaisin näille valmiille urille ja pysyvät loppumatkan niillä.

Lepotilaverkoston sammumista esimerkiksi meditaation tai psilosybiinin vaikutuksesta voidaan pitää kuin sankkana lumipyrynä, joka peittää kaikki olemassa olevat urat, tai lumikarhuna, joka lanaa kumpareen jälleen tasaiseksi. Sen jälkeen taas kaikki äärettömän lukemattomat reitit ovat potentiaalisesti käytössä.

Tätä hyvin havainnollistaa myös kirjassa ollut kuvapari eri aivoalueiden välisistä yhteyksistä koehenkilön ollessa plasebon tai psilosybiinin vaikutuksen alaisena:

Vakiintuneen ja jäykän ajattelutavan ongelma on, että tuota totunnaista mallia aletaan usein pitää totuutena maailmasta ja totuutena siitä, kuka ja millainen minä olen – riippumatta siitä onko tuo malli kovin hyödyllinen tai totuudenmukainen kuva asiain tilasta. Se on ennemminkin totuttu ja suhteellisen pysyvä ”oletusarvoinen todellisuus” ja sellaisena jokseenkin tuttu ja turvallinen, muttei välttämättä aina kovin mielekäs (vrt. masentuneen /ahdistuneen /addiktoituneen ihmisen negatiivis- urautuneet ajatuskulut, joissa ajatukset kulkevat suljettua ”noidankehää” esim. riippuvuuden ympärillä). Varsinkin edellä mainittujen ongelmien kanssa painiville psykedeeliavusteisesta terapiasta on todettu olevan huomattavia hyötyjä.

Vielä yksi ihmisryhmä, jonka tutkimuksissa todettiin saaneen erityisen merkittävästi helpotusta vointiinsa, on eksistentiaalisesta ahdistuksesta ja kuolemanpelosta kärsivät, syöpäsairaat potilaat, joiden ennuste oli heikko ja elinikää vain maksimissaan muutamia vuosia. Heidän ahdistuksensa ja kuolemanpelkonsa joko väheni tai katosi täysin heidän saatuaan erilaisia, heidät vakuuttavia kokemuksia tietoisuuden katkeamattomasta jatkumosta yksilöllisen minätietoisuuden hälvettyä.

***

Yhteinen piirre kaikkien ryhmien tutkimustuloksissa oli saavutettujen hyötyjen sekä niiden keston suora verrannollisuus kokemuksen voimakkuuteen, toisin sanoen, mitä täydellisempi ns. mystinen kokemus oli, sitä paremmat olivat myös tulokset oireiden paranemisesta sekä niiden poissaolon kestosta ja/tai pysyvyydestä.

Mystisen kokemuksen laadun ja voimakkuuden mittarina on tutkimuksissa käytetty siihen tarkoitukseen kehitettyjä psykologisia kyselyjä, joista ehkä ensimmäisen laativat Walter Pahnke ja William Richards 1960-luvulla. Kysely pyrki mittaamaan seitsemää mystisen kokemuksen tunnuspiirrettä asteikolla yhdestä viiteen.

Mystistä kokemusta luonnehtivat ominaispiirteet ovat 1) sisäinen yhteys 2) ulkoinen yhteys 3) ajan ja paikan ylittäminen 4) sanoin kuvaamattomuus ja paradoksaalisuus 5) pyhyyden tunto 6) noeettinen eli tiedollinen laatu – tila ilmenee tunteiden lisäksi vahvasti tietämyksenä ja 7) syvästi koettu positiivinen mieliala.

Tämän mystisen kokemuksen kyselyn (MEQ) pohjalta on sittemmin laadittu useita uudistettuja versioita.

Eri tutkimusten kyselyissä pyydettiin myös arvioimaan kokemuksen subjektiivista merkitystä suhteessa elämän kaikkiin aiempiin kokemuksiin. Valtaosassa vastauksia kokemus määritettiin viiden elämän merkityksellisimmän kokemuksen joukkoon ja usein myös kaikkein tärkeimmäksi tai merkityksellisimmäksi kokemukseksi koko siihenastisen elämän aikana.

Mielenkiintoinen kirja kaiken kaikkiaan. Suosittelen!

Olen käynyt läpi henkisiä kriisejä, jotka on diagnosoitu psykoottisiksi. Olen kuitenkin itse kokenut ne enemmänkin eheyttävinä prosesseina, osana henkistä havahtumista. Psykoosit ovat muuttaneet maailmankuvaani ja identiteettiäni. Uskon niiden myös olleen olennainen osa eheytymistäni lapsuuteni traumoista.

Matka on ollut pelottava, hurja, ahdistava, rankka. Se on myös ollut oivalluksia täynnä. Se on muuttanut minua ihmisenä. Se on mahdollistanut minulle syvällisen eheytymisen menneisyyteni traumaattisista kokemuksista ja samalla heijastanut läheisiini positiivista muutosta – esimerkiksi äitini on käynyt ison muutosprosessin omissa asenteissaan ja maailmankuvassaan.

 

Olin lapsena ja teininä ahdistunut, ujo, sisäänpäinkääntynyt, eristäytyvä ja hauras ja samaan aikaan hyvin pohdiskeleva ja herkkä. Rakastin luontoa, eläimiä, kirjoja ja taidetta. Koin syvää haltioituneisuutta luonnossa sekä satujen ja musiikin maailmoissa.

Kolmevuotiaasta asti koin myös sarjan henkisiä havahtumisia, jotka johtivat sitten lopulta näihin psykooseihin ja omaan henkiseen heräämiseeni. Henkinen murros alkoi jo enteillä teini-iässä kun aloin tiedostaa elämän epäkohtia ja ryhdyin kasvissyöjäksi ja kierrättämään, aloin pohtia paljon maailmantilannetta ja koin syvän eksistentiaalisen kriisin.

Minulla oli myös kova paine akateemiseen koulutukseen ja yritin änkeä itseäni muottiin, johon en mahtunut. En ollut löytänyt omaa paikkaani maailmassa.

Ensimmäinen varsinainen psyykkinen romahdus tapahtui lukiossa, kun sain burnoutin ylioppilaskirjoitusten alla. Siitä alkoi itsetutkiskelu psykoterapiassa. Kesti kuitenkin vielä vuosia ennen kuin aloin toden teolla eheytyä. Se eheytyminen alkoi psykoosista.

Prosessi alkoi spontaanista kundaliinikokemuksesta 2006 syksyllä. Kundaliini nostatti pintaan paljon käsittelemättömiä tunteita ja traumoja, joita en ollut kyennyt kohtaamaan. Kompleksini alkoivat murentua, egoni alkoi murtua. Minäkuvani oli menossa pirstaleiksi. Liu’uin toiseen maailmaan. Toisenlaiseen tietoisuudentasoon joka on metaforinen, symbolinen, myyttinen, arkkityyppinen. Psykoosi alkoi sadunomaisena. Se muuttui kuitenkin todella pelottavaksi. Tunsin kauhua ja kuolemanpelkoa. Tunteet menivät vuoristorataa haltioitumisesta tuskaan ja pelkoon.

Psykoosi avasi mieleni. Se rikkoi laatikon, jonka sisällä olin elänyt. Se pakotti myös katsomaan itseäni rehellisesti ja tutkiskelemaan itseäni. Se pakotti minut vihdoin uskaltamaan puhua muille omasta pahasta olostani. Tajusin, että minussa itsessäni on avaimet muutokseen ja että asenteideni pitää muuttua ja että minun pitää tehdä paljon sisäistä työtä itseni kanssa.

Kuitenkin hoidossa saamani torjuva reaktio kokemukselleni ja stigma aiheutti minussa häpeää ja viallisuuden tunnetta. Masennuin, koska en osannut tulkita kokemustani ja olin kadottanut kokemani arvokkuuden.

Minulle psykoosi oli tunteiden vuoristorataa ääritunteesta toiseen ja tajuan että sellaista on vaikea ymmärtää ja katsoa sivusta. Elin myös hurjia pelkotiloja. Sellaista tilaa voi olla vaikeaa ymmärtää. Mutta toivon, että oisin saanut aivan toisenlaista apua. Kohtaaminen hoidossa oli usein hyvin steriili, kliininen ja kylmä ja etäinen. Välillä myös tyly ja töykeä. Usein hoitokohtaamisessa ja sen jälkeen minua ahdisti vielä enemmän kuin ennen hoitoa, samoin perheeni koki hoitokokoukset ahdistavina ja traumaattisina. Uskon että useimmat kaipaisivat juuri nimenomaan empaattista,  lämmintä, inhimillistä kohtaamista.

 

Kuten moni muu, minäkin omaksuin hoidossa saamani diagnoosin ja stigman, ja aloin nähdä itseni todella sairaana ihmisenä. Tämän psykoosin jälkeen masennuin, häpesin itseäni ja pelkäsin että koko elämäni on ohi ja että minulla on skitsofrenia.

Mielestäni tällaisia ääritiloja ja kriisejä ei pitäisi pelätä vaan yrittää ymmärtää, mitä ihmisen psyykkeessä tapahtuu ja miksi. Yrittää kuunnella ja olla ihmiselle läsnä ja kunnioittaa sitä, että tämän kokema todellisuus tällä hetkellä on erilainen kuin normiarkitodellisuus. Kuunnella ja kunnioittaa ihmisen ihmisarvoa ja omaa tahtoa siinä määrin kuin tämä ei ole vaaraksi itselleen tai muille.

Toivon että psykoosien hoito muuttuisi radikaalisti, mutta ymmärrän että muutos on hidas ja se voi viedä hyvinkin kauan aikaa

Psykooseja on kuitenkin hyvin monenlaisia, ja jokaisen tilanne on ainutkertainen. Jossain tilanteessa myös lääkitys on varmasti välttämätön. Minulle kuitenkin kolmen kuukauden pituinen sairaalajakso, jossa minut lääkittiin väkisin omaa mielipidettäni kysymättä, oli elämäni kauhein ja ahdistavin ajanjakso. Tuntui, että en saanut minkäänlaista henkistä tukea silloin kun tilanne oli akuutein. Ainoastaan hyvin turruttavia lääkkeitä, joissa oli erittäin pahat sivuoireet. Muistelen vieläkin kauhulla sitä sairaala-aikaa. Hirvittävin hetki oli hoitokokous, missä suuressa huoneessa, jossa oli jos jonkinlaista asiantuntijaa, minä ja perheeni hyvin hauraassa tilassa ja tämä steriili tilanne, jossa meitä tuijotti valkoisiin takkeihin pukeutuneita anonyymejä kylmiä hahmoja. Todellakin hoidossa peräänkuuluttaisin LÄMPÖÄ empatiaa ja inhimillisyyttä. Haavoittuvaiselle ihmiselle joka on hyvin rikki sisäisesti tuo steriili kylmyys on järkyttävä.

Usein myös minusta tuntui että hoidossa ei kuulla eikä ymmärretä lainkaan. Oli ylhäältä päin alaspäin annettava hoito. Kyllä sitä vastavuoroisuuttakin oli. Oli ihana sairaanhoitaja jonka aurinkoinen lämmin persoona ja hienotunteinen lähestymistapa varmasti auttoi monia.

 

Minulle ratkaisevaa oli vertaistuki. Koen edelleen, että siitä sain suurimman avun omaan ahdistukseeni, yksinäisyyteeni ja kokemukseeni, että minulla ei ole paikkaa maailmassa. En usko, että vertaistuen merkitystä voi liikaa hehkuttaa.

Leikkiväki ry, nuorten kuntouttava työpaja, oli käänteentekevä kokemus eheytymisessäni. Siellä sain ensimmäistä kertaa elämässäni kokea kuuluvani joukkoon. Siellä naurettiin, puuhasteltiin, juteltiin niitä näitä ja keskusteltiin syvällisiä ja saatiin isoja oivalluksia. Siellä sai välillä myös vaan nukkua jos väsytti. Kaikki tämä oli todella tärkeää. Sai kokea olevansa arvokas, hyvä juuri sellaisena kuin on.

Toisen psykoosini jälkeen vihdoin luovutin yliopiston suhteen ja etsiydyin ihan toiselle alalle ja löysin itsestäni ihan uusia puolia ja voimavaroja. Rentouduin, koska minulla ei ollut enää painetta yrittää olla jotain mitä en ole.

Uskon, että moni romahtaa ja sairastuu koska meidän yhteiskuntamme on niin estoinen ja kova-arvoinen ja yksipuolisesti rationaalinen ja materialistinen. Monille tulee tunne, että ei mahdu tänne, ei ole omaa paikkaa. Ei tule hyväksytyksi sellaisena kuin on, ei tule ymmärretyksi. Jää yksin, ei sovi valmiiseen muottiin.

Meidän luontaiset sisimmät tarpeemme eivät tule tyydytetyksi ääriyksilöllisessä kulttuurissa. Ihmisellä on kuitenkin myös henkisempi syvällisempi puoli ja jano ja kaipuu johonkin aidompaan.

Uskon että moni rakentaa valeidentiteetin, koska täällä ei ole helppoa olla haavoittuvana paljaana ja aitona omana itsenään estotta vapautuneesti. Ihmisistä tulee todella pahoinvoivia tässä kulttuurissa.

 

Kriisi voi kuitenkin olla mahdollisuus: se voi olla henkinen kokemus, joka tarjoaa mahdollisuuden havahtua todellisuuteen, ottamaan selvää voimavaroistaan ja potentiaalistaan. Näkemään maailmamme uudella tavalla? Omin silmin?

Monesti kriisin hetkellä ihminen alkaa pohtia eksistentiaalisia, elämän perustavia kysymyksiä. Eksistentiaalinen kriisi voi muuttaa ihmistä syvällisesti ja viedä pelkoja pois, tuoda lopulta käsiteltynä ja integroituna mukanaan rauhaa ja viisautta ja syvempää ymmärrystä.

Mitä tarvitaan, että kriisiin ajautunut ihminen jälleen alkaisi kokea mielekkyyttä ja elämänhalua, sekä nähdä itsensä arvokkaana, tärkeänä olentona, osallisena yhteisöön?

Monissa alkuperäiskulttuureissa hulluksi tuleminen ja sieltä palaaminen on ollut mm shamaanien tie, ja sitä on pidetty pyhänä hulluutena, siunattuna hulluutena. Hullulla voisi nähdä olevan ”tähden mentävä reikä päässä”, aukinainen kanava, josta yhteydessä oman psyykkeensä alueisiin joihin ns. normaali ihminen ei ole yhteydessä.

 

Miten kriiseihin voisi suhteutua niin että ne voisi nähdä arvokkaanakin kokemuksena, osana elämää? Entä jos hetkellinen syrjäytyminen systeemistä voisi olla positiivinen kokemus ja tarjota perspektiiviä: voi nähdä sivullisena ja sivullisen näkökulmasta systeemin toiminnat.

Koen, että poikkeavat tajunnantilat voivat parhaimmillaan olla todella arvokkaita ja antaa paljon ihmisen henkiselle kehitykselle. Näin monissa muinaisissa kulttuureissakin on uskottu. Ne ovat ääritiloja, pelottaviakin, korkealentoisia. Niitä on hyvin vaikea ymmärtää, jos ei ole itse sitä tilaa kokenut. Toivon kuitenkin, että jos ihminen itse kokee että hänen kokemallaan on ollut arvokas merkitys ja mielekkyys, sitä ei heti teilattaisi vain houreeksi,  ja sairaudentunnottomuudeksi.

Parhaimmillaan poikkeavan tajunnantilan kokeminen voi avata ja vapauttaa ihmistä todella paljon, avartaa mieltä ja eheyttää ja sysätä omalle tielle pois siitä, että yrittää sopeutua valmiiseen muottiin normien mukaiseksi.

 

Minustakin tuli ehkä hieman hassu, mutta hyvällä tavalla. Jossain vaiheessa puheeni ja ajatteluni oli jäsentymätöntä. Rationaalinen ja materialistinen maailmankuva murtui. Tilalle tuli monipuolisempi tapa kokea, katsoa, tutkia, elää. Ymmärtää monista eri näkökulmista. Ymmärtää myös symbolisesti ja metaforisesti ja intuitiivisesti.

Kundaliinikokemukseni avasi oven mystiseen kokemukseen. Tuntuu kuin olisin kokenut välähdyksen ikuisuudesta, jostain käsittämättömän suuresta, elämää suuremmasta.

Minä olen aina ollut (kuin Raamatun tarinan mukaan), ei Martta vaan Maria. Herkkä, epäkäytännöllinen, haaveksuva, haahuilija, uneksuva, haltioituvuuteen taipuvainen, luova ja taiteellinen. Minusta erilaisia yksilöitä tarvitaan osaksi yhteisöä, heitä ei pitäisi syrjäyttää yhteisöstä. Tarvitsemme Marttojen lisäksi myös Marioita. Meillä kaikilla on oma roolimme tässä suuressa mosaiikissa. Tuomme tänne niin paljon erilaisia värejä. Jokainen on yhteydessä toisiin suuressa kudoksessa. Se kudos ei pysyisi koossa ilman jokaista osastaan.

Jokaisella on ainutlaatuinen kokemus elämästä, maailmasta, ihmisyydestä, jokaisella on myös muille ja koko yhteisölle annettavaa ja opetettavaa. Jaettavaa. Tarvitsemme vastavuoroisuutta, kunnioitusta ja myötäelävää otetta toisiimme.

Herkkyys ei ole heikkoutta vaan kykyä aistia ja kokea syvästi. Aistia myös asioita joita vähemmän herkät ja käytännölliset eivät näe. Meitä kaikkia tarvitaan.

Nykyään ymmärrän omaa hulluuttani hyvin. Olen tutkiskellut sitä vuosikausia ja se symboliikka mitä koin psykoosissa on alkanut aueta minulle. Ihmispsyyke on aarrearkku. Tai kuin Pandoran lipas.

Meitä ympäröi äärettömyys. Ehkä sisällämmekin on äärettömyys?

Tony Dunderfelt piti meille luennon 21.8.  ihmisen sisäisestä maailmasta ja henkisestä kehityksestä kehittämänsä mallin pohjalta. Aureettisen psykologia on viitekehys, jonka puitteissa on mahdollista ymmärtää yksilön henkisiä heräämiskokemuksia ja -kriisejä ilman, että kokemuksia väheksytään tai turhaan medikalisoidaan.

Aureettinen psykologia perustuu ihmisen sisäisyyden (mieli, sielu, tietoisuus) uuteen ymmärrykseen, jolloin henkisiä kokemuksia voidaan kunnioittaa ja auttaa yksilöä integroimaan kokemussisältö omaan persoonallisuuteensa.

Ote Tonyn kirjasta “Valoisaksi” (Viisas Elämä 2017):
“Henkisyys on ihmisenä olemisen tärkeä ulottuvuus. Se ei ole vain uskonasia, eikä pelkkää runollista puhetta ihmisyydestä. Hoito- ja terapiatyössä on tärkeätä ymmärtää miten ihmisen sisäinen maailma toimii ja millä tavalla voidaan saada yhteys ihmisen luovaan ja parantavaan aureettiseen ytimeen.”

Kriisien kohdatessa peruslähtökohtana tulisi pitää, että olemme fiksuja, luovia ja viisaita ja meillä itsellämme on ongelman ratkaisun taito. Tonyn ehdottama apu kriisitilanteisiin viitenä kohtana:

1. Läsnäoleva kuuntelu
2. yksilön kokemuksen kuuntelu
3. tietoa aureettisesta ja ihmisenä kasvamisen prosessista
4. tukiryhmät
5. asiallinen lääkehoito

 

Tämä kaavio näyttää Tonyn teorian ihmisen ulottuvuuksista – lue lisää kirjasta Valoisaksi

 

Kiitos Mielekkäästä hulluus -päivästä kaikille läsnäolleille, ja niille myös, jotka eivät päässeet vaikka halusivat! Meitä oli paikalla suunnilleen 50, ja saimme aikaan paljon hyvää ja mielenkiintoista keskustelua.

Katso seminaarissakin näytetty Emerging proud -elokuva tästä (asetuksista voi vaihtaa suomenkielisen tekstityksen):

 

 

Alla kuvia upeista luennoitsijoistamme. Mahtava määrä ammattitaidosta ammentamista vapaaehtoistyönä. Lämmin kiitos heille, teille ja meillekin!

Tony Dunderfelt ja kaavio ihmisen ulottuvuuksista.

Tony ja Che. Tony veti myös paneelikeskustelun.

Aku Kopakkala, toinen mukaansatempaavista luennoitsijoistamme.

Aku lennosta paikkasi myös viime hetkellä peruuntuneen Marjan luennon, ja paikan päällä tuntui, että asiaa oli yllin kyllin. Lisää tätä!

Hieman luennon aihepiiriä seinällä.

 

 

JoutSEN Finland ja Taho ry aloittavat yhteistyössä avoimen keskustelu ja vertaistukiryhmän. Joka toinen maanantai klo 18-20 Helsingissä kokoontuva ryhmä alkaa 12.3 osoitteessa Lehtikuusentie 2 (Mielipalvelut Oy).

Taho ry:n tavoitteena on mahdollistaa jokaiselle heidän itse haluamansa, oman tarpeensa mukainen psyykkinen hoito mielen pulmatilanteissa. Yhdistyksen innoittajana on ollut mm. ”Avoimen dialogin” -malli Keroputaalla. Keskusteluryhmässä on mukana Tahosta psykologi Aku Kopakkala.

JoutSEN Finland toimii osana kansainvälistä ISEN -verkostoa (International Spiritual Emergence Network) ja toiminnan taustalla on ajatus henkisestä kriisistä osana syvällistä, eheytymiseen tähtäävää muutosprosessia. Mukana ryhmässä ovat Liisa Ekosaari ja Heidi Tommila, joilla on omakohtaista kokemusta henkisesti transformoivien kriisien haasteista sekä niiden käsittelyn pulmista vallitsevassa psykiatrisessa hoitoympäristössä.

Henkinen kriisi tuo mukanaan usein rajuja muutoksia arvoissa, ajatuksissa tai tajunnan-/tietoisuuden tiloissa, joita on vaikea käsitellä ja integroida omaan tai ympäröivässä yhteisössä ja yhteiskunnassa vallitsevaan maailmankuvaan.

Ryhmään ovat tervetulleita kaikki, jotka  kaipaavat avointa ja ennakkoluulotonta keskustelua sekä vertaistukea omien kokemusten käsittelyyn ja integroimiseen. Varsinkin jos koet, että psyykkinen oireilusi voisi olla henkinen kriisi, johon etsit mihinkään aatteeseen tai uskontoon sitoutumatonta tukea, tämä ryhmä on juuri sinulle!

Tervetuloa!

Lisätietoja Heidiltä (heidi.tommila(a)gmail.com) tai joutsenfinland(a)gmail.com