Michael Pollan: Tuntematon mieli – Mitä uusi psykedeelien tutkimus opettaa
Yhteenvetoa ja pohdintaa kirjan luettuani. Kaikki mahdolliset asiavirheet ovat omiani.
Itselleni ehkä mielenkiintoisinta tässä kirjassa oli lepotilaverkoston käsite, sen rakenne ja toiminta yksilöllisen minuuden tunteemme säätelyssä. Tuo rakenne oli itselleni tuntematon, joten päätin hieman jäsentää ajatuksiani ja käsitystäni siitä, mikä on tuon aivojen rakenteen/toiminnan merkitys ihmisen tietoisuudelle ja miten muutokset sen toiminnassa vaikuttavat meihin.
Lepotilaverkosto on toisiinsa yhteydessä olevien aivorakenteiden kokonaisuus, jonka keskeiset osat ovat pihtipoimun taka-alue, etuotsalohkon aivokuoren keskiosat ja hippokampus. Se yhdistää tietyt aivokuoren osat syvemmällä aivoissa sijaitseviin, evoluution kannalta varhaisempiin, tunteisiin ja muistamiseen liittyviin rakenteisiin. Tutkimukset näyttävät osoittavan, että lepotilaverkosto on yhteydessä korkeampiin metakognitiivisiin toimintoihin kuten itsereflektioon, psyykkisiin projektioihin ja mielen teoriaan (kyky tunnistaa muiden ihmisten mielentiloja).
Verkoston tehtävä on siten yhdistää erillisiltä, melko autonomisesti toimivilta aivojen alueilta (mm. aistit, tunteet, ajattelu) saapuvaa informaatiota ja muodostaa niistä kullekin yksilölle ominainen kokonaiskuva. Tuota kuvaa määrittävät yksilön omien mieltymysten ja preferenssien lisäksi ihmisen yhteisön käsitykset ja normit, eli ”ulkoapäin opittu” materiaali. On havaittu, että pienillä lapsilla lepotilaverkosto ei vielä ole aktiivisessa toiminnassa, vaan se herää pikkuhiljaa, alkaen siten muodostaa lapsen käsitystä erillisenä, autonomisena, subjektiivisesti koettuna ja objektiivisesti havaittuna yksilönä.
Aivojen kuvantamistutkimuksissa on todettu, että lepotilaverkoston aktiivisuus korreloituu selvästi minuutemme ja sen menettämisen tai ylittämisen kokemuksiin. Kuten rakenteen nimikin viittaa, lepotilaverkosto on aktiivisimmillaan ollessamme lepotilassa, eli kun emme ole keskellä aktiivista toimintaa tai välitöntä aistihuomiota vaativaa tilannetta.
Kun ihminen on tällaisessa ei-aktiivisessa tilassa, hänen mielellään on taipumus vaellella ja assosioida melko vapaasti. Toisaalta tällaisessa tilanteessa tapahtuu myös hyvin paljon erilaista itsereflektiota, toisin sanoen pohdintaa koskien omaa itseä – kuka ja millainen olen, miksi koen asiat kuten koen, mitä tunteita ja ajatuksia erilaiset ihmiset ja tilanteet minussa herättävät jne. Tämä sekä tietoisesti että valtaosaltaan tiedostamatta. ”Minä” on kuitenkin tuon toiminnan selkeä keskus.
Lepotilaverkoston yksi tärkein tehtävä tuntuu olevan ihmisen oman minuuden määrittely sekä sen ylläpitäminen, eli muodostaa aikaan sidonnainen jatkumo ja käsitys siitä kuka tuo ”minä” on suhteessa menneeseen ja tulevaan. Se on tietynlaista aikamatkustusta, risteilyä menneen ja tulevan välillä, tavoitteenaan määrittää ja rajata tätä suhteellisen pysyväksi mieltämäämme käsitystä siitä ”kuka minä olen”. Verkosto toimii vertailemalla ja määrittelemällä paitsi ajan, myös paikan elementtien suhteen: subjekti – objekti, tämä – tuo, minä – toinen/muut.
Tehtävä helpottuu – tai urautuu – ajan myötä, kun kokemukset erilaisista tilanteista karttuvat. Verkoston tehtävänä on suodattaa ja verrata havaintoja aiempiin. Aistihavainnot, tunnekokemukset, ajatukset, reaktiot ja niiden seuraukset tallentuvat ja kerääntyvät vähin erin muistipankkiimme ja helpottavat tulevaisuudessa muodostamaan mahdollisimman vähällä energialla mahdollisimman tehokkaaksi ja toimivaksi havaitun mallin toiminnallemme ja ajattelullemme.
Kaiken kaikkiaan käsitys, minkä itse muodostin lepotilaverkoston roolista, on toimia kuin minuuden kognitiivisena kapellimestarina, tai itsereflektioon kykenevänä ”autopilottina”, joka pitkälti muodostaa kokemustemme laadun ja suunnan suodattamalla, ohjaamalla, määrittelemällä useilta eri aivoalueilta saapuvaa, lävitseen kulkevaa informaatiota. Siten se pitkälti ohjaa valintojamme ja toimintaamme kunkin ”minän” totuttujen kaavojen mukaisesti.
***
Kun aivojen kuvantamismenetelmillä tutkittiin kokeneita meditaation harjoittajia meditaation aikana, havaittiin lepotilaverkoston aktiivisuuden vähenevän merkittävästi. Kun koehenkilö saavutti tilan, jossa koki minänsä haihtuvan pois/ sulautuvan ykseystietoisuuden tai ei-duaaliseen tilaan, lepotilaverkosto vaikutti ”sammuvan”.
Tutkijat havaitsivat, että tuo sama vaikutus – lepotilaverkoston toiminnan vaimeneminen tai sammuminen – oli nähtävissä ihmisillä, joiden aivoja tutkittiin heidän ollessaan psykedeelisten aineiden vaikutuksen alaisina (useat erilliset tutkimukset psilosybiinin ja LSD:n vaikutuksista). Tämä yllätti heidät, sillä lähtöhypoteesina oli ollut oletus verkoston toiminnan aktivoitumisesta. Koehenkilöiden kokemukset minätietoisuuden eri asteisesta hälvenemisestä (erilaisista vapaan assosiaation tiloista täydelliseen minättömyyteen/kosmisen minuuden kokemukseen), korreloi jälleen lepotilaverkoston aktiivisuuteen. Yksilöllisen minuuden kokemus hävisi kokonaan lepotilaverkoston aktiivisuuden ollessa minimissä.
Kummassakaan tapauksessa (meditointi, psykedeelit) minuuden kokemuksen häviäminen ei aiheuttanut tietoisuuden kokemuksen häviämistä – se vain muuttui toisenlaiseksi, laajemmaksi, kaikkialla läsnä olevan tietoisuuden kokemukseksi.
Aiheesta ei ole saatavilla vielä laajempaa tutkimustietoa muiden menetelmien tai kokemusten osalta, mutta hypoteesina tietoisuuden jatkotutkimuksen suhteen esitettiin – mielestäni varsin uskottavasti – että esimerkiksi kuolemanlähikokemusten, tietynlaisen hengitystyöskentelyn tai vaikkapa luovassa tilassa saavutettujen ”flow”-kokemusten kohdalla saatettaisiin päätyä varsin samansuuntaisiin tuloksiin. Mielikuva, joka oli mielestäni erittäin osuva kuvatessaan lepotilaverkoston toimintaa sekä sen ”nollausta” oli seuraavanlainen:
Kuvittele mielessäsi talvinen maisema, jossa on suuri paksuluminen kumpare. Mäenlaskijat lähtevät pulkillaan laskemaan mäkeä ja pian on rinteeseen ilmestynyt muutamia selkeämpiä ratoja ja uomia. Seuraavat pulkkailijat mitä todennäköisimmin käyttävät näitä jo muodostuneita uria ja vaikka yrittäisivätkin laskea vierestä, hyvin helposti, hienoisellakin kallistuksella ajautuvat takaisin näille valmiille urille ja pysyvät loppumatkan niillä.
Lepotilaverkoston sammumista esimerkiksi meditaation tai psilosybiinin vaikutuksesta voidaan pitää kuin sankkana lumipyrynä, joka peittää kaikki olemassa olevat urat, tai lumikarhuna, joka lanaa kumpareen jälleen tasaiseksi. Sen jälkeen taas kaikki äärettömän lukemattomat reitit ovat potentiaalisesti käytössä.
Tätä hyvin havainnollistaa myös kirjassa ollut kuvapari eri aivoalueiden välisistä yhteyksistä koehenkilön ollessa plasebon tai psilosybiinin vaikutuksen alaisena:
Vakiintuneen ja jäykän ajattelutavan ongelma on, että tuota totunnaista mallia aletaan usein pitää totuutena maailmasta ja totuutena siitä, kuka ja millainen minä olen – riippumatta siitä onko tuo malli kovin hyödyllinen tai totuudenmukainen kuva asiain tilasta. Se on ennemminkin totuttu ja suhteellisen pysyvä ”oletusarvoinen todellisuus” ja sellaisena jokseenkin tuttu ja turvallinen, muttei välttämättä aina kovin mielekäs (vrt. masentuneen /ahdistuneen /addiktoituneen ihmisen negatiivis- urautuneet ajatuskulut, joissa ajatukset kulkevat suljettua ”noidankehää” esim. riippuvuuden ympärillä). Varsinkin edellä mainittujen ongelmien kanssa painiville psykedeeliavusteisesta terapiasta on todettu olevan huomattavia hyötyjä.
Vielä yksi ihmisryhmä, jonka tutkimuksissa todettiin saaneen erityisen merkittävästi helpotusta vointiinsa, on eksistentiaalisesta ahdistuksesta ja kuolemanpelosta kärsivät, syöpäsairaat potilaat, joiden ennuste oli heikko ja elinikää vain maksimissaan muutamia vuosia. Heidän ahdistuksensa ja kuolemanpelkonsa joko väheni tai katosi täysin heidän saatuaan erilaisia, heidät vakuuttavia kokemuksia tietoisuuden katkeamattomasta jatkumosta yksilöllisen minätietoisuuden hälvettyä.
***
Yhteinen piirre kaikkien ryhmien tutkimustuloksissa oli saavutettujen hyötyjen sekä niiden keston suora verrannollisuus kokemuksen voimakkuuteen, toisin sanoen, mitä täydellisempi ns. mystinen kokemus oli, sitä paremmat olivat myös tulokset oireiden paranemisesta sekä niiden poissaolon kestosta ja/tai pysyvyydestä.
Mystisen kokemuksen laadun ja voimakkuuden mittarina on tutkimuksissa käytetty siihen tarkoitukseen kehitettyjä psykologisia kyselyjä, joista ehkä ensimmäisen laativat Walter Pahnke ja William Richards 1960-luvulla. Kysely pyrki mittaamaan seitsemää mystisen kokemuksen tunnuspiirrettä asteikolla yhdestä viiteen.
Mystistä kokemusta luonnehtivat ominaispiirteet ovat 1) sisäinen yhteys 2) ulkoinen yhteys 3) ajan ja paikan ylittäminen 4) sanoin kuvaamattomuus ja paradoksaalisuus 5) pyhyyden tunto 6) noeettinen eli tiedollinen laatu – tila ilmenee tunteiden lisäksi vahvasti tietämyksenä ja 7) syvästi koettu positiivinen mieliala.
Tämän mystisen kokemuksen kyselyn (MEQ) pohjalta on sittemmin laadittu useita uudistettuja versioita.
Eri tutkimusten kyselyissä pyydettiin myös arvioimaan kokemuksen subjektiivista merkitystä suhteessa elämän kaikkiin aiempiin kokemuksiin. Valtaosassa vastauksia kokemus määritettiin viiden elämän merkityksellisimmän kokemuksen joukkoon ja usein myös kaikkein tärkeimmäksi tai merkityksellisimmäksi kokemukseksi koko siihenastisen elämän aikana.
Mielenkiintoinen kirja kaiken kaikkiaan. Suosittelen!
